Päivä 7 (pe)

 

Herättiin aamulla puoli seitsemän ja oltiin jo seitsemältä Victoria Fallseilla.  Se oli.. En osaa kuvailla niitä. Ne pitää kokea. Eikä mitkään valokuvat anna niille oikeutta. Ne on yksi maailman seitsemästä luonnonihmeestä. Ja ihme ne on.  Se oli aika pysäyttävää.

 

Kymmeneltä lähdettiin takseilla takaisin Zimbabwen ja Botswanan rajalle, Victoria Falls antoi meille kyllä kaikkensa. Voi kun olisi ollut enemmän aikaa. Koko päivästä ei ole oikeastaan hirveästi sanottavaa. Ajettiin pikkubussilla 8 tuntia Kasanesta Francistowniin, todella kuumassa autossa, jossa ei ollut ilmastointia mutta kuitenkin telkkari ja dvdsoitin, ja Susanne ja sen poikaystävä Martin (norjalaisia) joka oli käymässä täällä, niin ne osti Sparista Kasanessa pari Stveven Seagull- filmiä. Voi terve miten epämukava matka. Ja kun tiesi että ollaan menossa jo takaisin kotiin.  Ja sitten vielä kuume siihen päälle. Ja matkan aikana piti pari kertaa nousta autosta ja kävellä sellasen epäilyttävän näkösen lätäkön läpi, se kuulemma desinfioi mein kengät suu- ja sorkkataudilta. Ne vissiin tuo sitä sieltä Zimbavesta, eikä vissiin oo niiden paras vientituote tänne Botswanan puolelle..

 

Illalla saavuttiin Francistowniin, jossa yövyttiin Lodgessa, sellasissa pikkumökeissä. Ne oli oikein miellyttävät ja menin aikaisin nukkumaan.

 

Päivä 8 (la)

 

Herään siihen että joku paukuttaa ovea. Mitä hittoa? Eikö herätyskello  toiminu? Tajuan pikkuhiljaa että se joku on Kat, joka sanoo että kombikuski joka on tilattu varttia vaille seitsemäksi, päättikin tulla tuntia aiemmin.  Fucking hell. Silleen taisin sanoa. Vaatteet niskaan ja kamat kasaan kahdessa minuutissa, unohda aamupalat, lämmin suihku, puhtaat vaattteet. Sitten kombiin ja linja-autoasemalle.  Sattumalta aamubussi (6.00) on vielä siellä (6.15), ja sulloudutaan bussiin, joka starttaa viimeisen osuuden matkasta. Viisi tuntia myöhemmin saavutaan Gaboronen linja-autoasemalle jossa maaniset miehet on taas ihan hullun meiningeissä kun ihmiset matkustaa linja-autoilla.. Otetaan taksit ja lähdetään kohti yliopitoa--- kunnes tajuan että jätin passin ja rahat linja-autoon.  Miten tyhmä voi ihminen olla??? Kaikki on menny mahtavasti koko reissun ajan ja sitten. Blaa. No mina että apua pysäytä taksi, ja minä ja kuski lähdetään takaisin linja-autolle, paitsi että se linja-auto ei ole siellä. Ja sitten alan jo vähän hätääntyä, ja joku sanoo että se meni tankkaamaan, ja lähdetään ajamaan kohti tankkauspaikkaa, niin sillon se linja-autokuski tulee vastaan, ja me käännytään ja Silje kiljuu kuskille että “follow that bus”. Ja taksi pysäyttää parin sadan metrin päähän, ja mina juoksen aika kovaa ja paukutan ovea ihan hulluna ja että päästä mut sisään. Ja kaikki ne miehet siellä on että ei tää ole se bussi.  Ja mina huudan niille suoraa huutoa että kyllä mina tiedän että se on se bussi koska tuo on meidän kuski. Kun rauhoitun sen verran että kuulen jotain mitä ne sanoo, niin tajuan että se ei todellakaan ole sama auto.. Hups. Anteeksi. Ja sitten yksi niistä miehistä näyttää minulle missä mein bussi on. Paukutan sen bussin ovea ja pääsen sisään, ja juoksen käytävän taakse asti ja laitan mun käden siihen edessä oleva istuimen selkänoja pussiin, ja jeesus, siellä ne on. Passi ja rahat.  Terve kaisa. Ihan oikeesti..

 

Yhden jälkeen iltapäivällä ollaan takaisin yliopistolla. Uskomaton reissu. Ja jos joku teistä jaksoi lukea tämän loppuun asti niin onneksi olkoon. Taisi lähteä vähän hanskasta, mutta se tarkoittaa sitä että nautin kovasti siittä viikosta.