Tässä matkakertomus jonka kirjoitin matkalla suomesta botswanaan, mutta sain sen nyt vasta tähän, kun kone vihdoin toimii.
Oon lähtenyt monta kertaa reissuun aiemminkin. Muutamia kertoja oon ollu yhteen kyytiin Suomesta poissa kuukauden tai useamman. Koskaan lähteminen ei ole ennen tuntunut näin vaikealta. Lentokentällä näin vielä Jollun, joka oli kanssa lähdössä reissuun ja sitten se oli menoa. Finnairin kone pauhutti kolmessa tunnissa Müncheniin. Sillä matkalla avasin koneessa ihanimman matkamuiston jonka itse olen koskaan saanut. Tänä kesänä leiritöissä kesiksessä olleet rakkaat työkaverit olivat koonneet vihkosen, johon jokainen oli kirjoittanu minulle terveisiä. Ja minäpä se itkin ja pyyhin kyyneliä, että voisin lukea taas vähän eteenpäin. Suurkiitos rakkaat kesisläiset siitä vaivasta. Ja Henrin riimittely oli aivan huippu!
Joka tapauksessa pääsin Müncheniin sunnuntai-iltana seitsemän aikaan. Jatkolento Johannesburgiin lähti kymmenen jälkeen ja siinä lentokentän keskipihalla (molemmin puolin terminaalit) oli yllättävästi Bach wolley-kenttä, jossa kävin heittämässä parit ässät ja kierresyötöt. Tai en siis käyny, kun istuin katsomossa ja seurasin kolmea lasta jotka siinä yritti saada pallottelua aikaan. Rehellisesti jos puhutaan niin niistä se nuorinkin, arviolta 8, pelasi ja syötti ja iski neljäkytkolme kertaa paremmin kun minä. Tämä ilmiö on sinällään melko uskomaton kun ottaa huomioon mun lähes ylimaallisen kyvykkyyden ja lahjakkuuden pallopeleissä yleensä, ja varsinkin lentopallossa.
Kun pääsin siihen South African Airlinesin koneeseen sisään olin aika silleen että wau. Kun en ole koskaan ennen lentänyt niin isolla koneella (ryanair forever!). Mulla oli ikkunapaikka, jolla istui valmiina keski-ikäinen hoikka korvakoruinen lyhyttukkainen mies, joka pelotti minua heti vähän. Sanoin että se on mun paikka, ja mies siirtyi sitten siihen käytäväpaikalle, kun siis molemmilla koneen laidoilla oli 2 paikkaa ja niiden välissä neljän rivi. Ja siinä me sitten istuttiin ja matkan aikana kävin kolme kertaa vessassa - joo se on paljon, mutta mulle on tulossa diabetes niin se johtuu siitä ;) - ja sitä paitsi se oli 11 tuntia se lento. Ja musta tuntu että se vihasi minua aika lailla kun jouduin pyytämään sitä nousemaan ylös. Viimeisellä kerralla se sanoi että “joko taas” ja minä mietin että sanon sille että haluaako se että minä tosissaan pissaan housuun siinä sen vieressä. En sanonu mitään kun taas kerran että “im really sorry but i kind of HAVE to go
No sitten hyviin hetkiin matkalla: siellä oli jokaisen tuolin selkänojassa oma telkkariruutu. Niin kun en saanu nukuttua niin kattoin valitsemiani jaksoja housusta ja csista sekä elokuvan I am Sam. jos ette ole nähny niin kattokaa! Ja sitten siellä lentokoneessa tarjottiin ruokaa!! voitteko tajuta että oon siitä noin innoissani. viimeisen kymmenen vuoden aikana oon lentäny aika monta kertaa, mutta vain yhdesti sellasella koneella jossa tarjoiltiin ruokaa. olin ihan innoissani siitä. Ja niin se matka taittui, vaikken saanutkaan nukuttua ja mies vieressä oli ärtynyt.
Löysin Johannesburgin lentokentältä ylimmästä kerroksesta paikan jossa oli tosi lämmintä.
Väsytti paljon kun en ollut yllä nukkunut ollenkaan, ja niinpä kävin makuulle ja torkuin hetken aikaa.
Sitten paikalle pelmahti viisi lasta 4-7 vuotiaita. Siinä aulassa oli oikein suuret ikkunat ja niiden edessä kaiteet joissa ne lapset alkoi kiipeillä. Lopulta nousin ylös seurattuani niitä hetken aikaa. Pikkuhiljaa ne alkoi vähän niinkö “esittää” minulle ja hymyilin niiden tempuille. Kaivoin koneen repusta ja lapset kiinnostui siitä melko paljon Siihen mennessä olivat puhuneet keskenään afrikaansia, mutta sanoivat sanan computer ja naurahdin ja nyökkäsin ja sitten ne alkoi puhua mulle englantia, ja tulivat mun ympärille kaikki viisi lasta ihan tiiviisti. Kertoivat nimensä ja millä luokalla ovat Lasten mummo ja pappa katselivat samaan aikaan ikkunoista ulos lentokoneiden nousua. Sitten lapset lauluoi mulle jonkun neljä kappaletta ja mummo tuli sanomaan että nyt täytyy lähteä. Sitten vilkutettiin hyvästiksi ja niin ne lähti. Kylläpä tuli hyvä mieli.
Ai joo, ennen kun menin turvatarkastuksesta läpi johannesburgissa niin nukuin siellä lattialla jonkun tunnin. Vartijaa tuli herättämään mut ja kysyi mitä teen siellä. Selitin että mulla on monen tunnin odotus ja että oon aika väsyny. Sitten kun menin turvatarkastukseen niin se mies siinä kysyi että oonko minä se tyttö joka nukkui lattialla. ja sanoin että olen. ja sitten se halusin haistella mun hajuvettä, luulen että se uskoi sen olevan alkoholia tai jotain, mitä munkaltaisella pultsarilla nyt vois olla mukana. lopuksi se kehotti mua tulemaan seuraavalla kerralla turvetarkastuksesta läpi ensin, ja sitten vasta nukkumaan lattioilla. on kuulemma turvallisempaa.
Matka johannesburgista gaboroneen taittui nopeasti. Lentokentällä mua ei ollu kukaan vastassa. Ja kun tunnin ponnistelujen jälkeen sain vihdoin pojan.. Eikun ei tämä ollutkaan synnytys. kun pääsin siis yliopistolle taksilla niin international officessa ei ollut ketään. minua piti olla siellä vastassa viimeistään. Lopulta sain huoneen ja mulle oltiin tosi vihaisia ja huudettiin kun en ollut ilmoittanut edellisenä päivänä että olen tulossa. kenenkään muun ei ollut tarvinnut varmistaa tuloaan siten, vaan sillä tavalla kuin minäkin varmistin, viimeistään viikkoa ennen lähtöä sähköpostilla.. ehkä niitä otti päähän kun ne sössi sen itse.. Ensimmäisenä iltana oli todella outoa käydä nukkumaan. Uni tuli kuitenkin hyvin, liekö matka vähän rasittanut.
