Päivä 5 (ke)

 

Aamulla kerättiin kamppeet kasaan, kiitetiin meidän kuskeja mahtavasta eräretkestä ja noustiin pikkubussiin joka starttasi kahdeksalta kohti Zimbabwen rajaa. Kasanesta matkaa rajalle on noin 60 km, joten rajalla oltiin jo ennen yhdeksää aamulla. Sitten jonotettiin ja maksettiin viisumit (30 dollaria) jotka on muuten eri hitasia eri maalaisille, esim englantilaiset joutuu pulittaan 50 USD ja kanadalaiset 75 USD.  Rajalta matka jatkui noin tunnin verran Victoria Fallsin kaupunkiin (joo, myös sen kaupungin nimi on Victoria Falls) jossa majoituttiin todennäköisesti maailman ihanimpaan hostelliin nimeltä Shoestrings. Se oli aivan huippu paikka, iso aukea piha jossa ulkobaari josta hoidettiin kaikki majoittumisasiat mös, ja ulkokeittiö mistä saatto tilata ruokaa. Mukavat huoneet ja kaikki pinnat, seinät, lattiat katot joka paikassa maalattu aivan huippuräikeillä iloisilla väreillä. Todella sydämmellinen paikka. 10 USD yö.

 

Jätettiin kamat hostelliin ja lähdettiin katsomaan kun mein ryhmästä 4 hyppäs benjihypyn. Matkalla sinne Anna (ruotsi) piti kädessään muovipussia, ja yhtäkkiä iso (siis melkein mun kokonen) paviaani tuli puskasta ja ryösti Annan muovipussin ja alko avaan sitä ruoan toivossa. Sanna sitten refleksinomaisesti lähti ottaan sitä  pussia siltä paviaanilta, niin se paviaani hutkas Sannaa sen kädellä ja kunnon naarmut Sannan reiteen!! Voi terve miten huonosti käyttäytyviä apinoita J

 

Benjihyppy paikka oli sillalla, joka sijaitsee ei kenenkään maalla, Zimbabwen ja Sambian välissä. Tullin läpi ja sillalle, joka on 111metriä korkea. Se oli uskomatonta. Sanoinkuvaamatonta! Lucy (jenkki) hyppäs ensin ja mää huusin niin hirveesti että se luuli että sillä oli menny joku pieleen. Voih. Oli se ihan sairasta kun ne vaan pisti sellaset pyyhkeet nillkojen ympärille ja sitten puristi ne tiukaks sellasella narulla. Sitten vaan naru kiinni penjiköyteen, siihen kielekkeelle seisomaan, kädet sivuille ja sitten laskee five, four, three, two, one- ja vaan työntää alas. Se oli aivan hullua. Lucyn jälkeen Matt ja Kat (hehe- amerikasta kans) hyppäs, ja viimesenä Silje (norja) jota jännitti ihan hirveesti, mutta sitten se oli NIIN onnellinen kun se teki sen. Mulle oli tarpeeks hirveetä ja jännittävää kattoa sitä. Mutta kun hypyt oli ohi, niin me mentin sen sillan vierestä sellasta köysirataa sen laakson yli. Siellä alhaalla siis virtasi Mighty Zambezi joki. Ja sillä köysiradalla oli siistiä kun se liuku siellä yli sadasa metrissä sen joen yli. Se vaan kesti jonkun 15 sekuntia puolelta toiselle ja that’s it.  Siinä vaiheessa toivoin että oisin kuitenkin hypänny sen benjihypyn, koska toi oli aika laimee.. Mutta kiva.

 

Päivän extremen jälkeen tultiin takaisin hostellille ja pikasuihkun jälkeen lähdettiin joelle sunset dinner cruiselle. Se oli ihana pikkuinen laiva, jonka kannelle oli katettu pitkä pöytä meille, risteilyllä ei ollu ketään muuta kun mein porukka. Ja me syötiin aivan sairaan hyvää kalaa jota saa vaan siitä Zambezi-joesta ja ilta oli lämmin ja miellyttävä ja pimeys ympäröi mein laivan ja norsut mellesti rannoilla. Sielläkin joki toimi valtioiden rajan, tällä kertaa Sambian ja Zimbabwen. Risteilyn jälkeen tultiin takaisi mein hostelliin jossa olikin ihan hulvaton meininki päällä. Baarissa oli töissä kaksi törkeän hyvännäköistä Zimabwelaista nuorta miestä, ja taisivat molemmat olla hieman humalassa, ainakin samaa tahtia ne veti asiakkaitten kanssa, ha. Ja ne tanssi siinä baaritiskillä ja huh, en tiiä en oo nähny sellasta menoa ku telkkarissa ennen. Se oli hauska ilta. Ja meni myöhään, aivan liian myöhään ajatellen seuraavaa päivää..

 

Päivä 6 (to)

 

Heräsin seitsemältä tajuamaan mitä sinä päivänä tulisi tapahtumaan. Siinä vaiheessa en vielä tienny että siitä tulee yks mun elämän parhaista päivistä, vaikka toivoin kyllä. Minibussi haki meidät aamulla kahdeksalta ja ajoi meidät lähelle jokea ja opas selitti meille mitä rafting (koskenlasku kumiveneillä) on ja mitä päivän ohjelmaan kuuluu. Sen jälkeen me allekirjotettiin paperi joka vapautti oppaat täysin vastuusta jos me kuollaan tai loukkaannutaan.  Sitten meidät ajettiin alotuspaikkaan. Tai ei ihan, koska se joki on siellä laaksossa/rotkossa, ja sinne täytyi tietysti laskeutua. Meille jaettiin ylhäällä pelastusliivit ja kypärät sekä melat ja sitten alkoi noin puolen tunnin laskeutuminen joen rantaan. Ne portaat jotka oli siinä maastossa jonkin matkaa, oli jyrkimmät portaat joita oon koskaan kulkenu.  Ja alko ottaa jalkoihin mutta lopulta oltiin rannassa ja meidät jaettiin veneisiin. Minä istuin keulassa oikealla puolella, ja Matt vasemmalla. Meillä oli veto siitä kumpi putoaa ensin. No, se oli tasapeli- kerron siittä kohta.

 

Meidän lautassa matkas seitsemän tyyppiä, kaikki mein omaa porukkaa. Ennen ensimmäistä koskea harjoiteltiin siinä tyynessä poukamassa, josta reissu alko. Ensin kaikki hyppäs veneestä pois, ja sitten piti pasta sinne takaisin. Porukka kiskottiin pelastusliiveistä siitä hartian kohdalta veneesen, toinen toistamme auttaen. Harjoiteltiin eri komentoja, että vaikka oikea puoli meloo taaksepäin ja vasen eteenpäin, tai että kaikki peruuttaa jne. Ja sitten se alkoi. Päivä Zambezi joella, 21 koskea (rapids) ja elämä edessä.

 

Kun tultiin ensimmäiseen koskeen, joka oli tasoa 1, Kat putosi lautalta ja se nostettiin takaisin. Siitä tuli vähän niinkuin tapa.. se putos 7 kertaa.  Joka tapauksessa, olin aivan haltioissani! Koksi toisen perään laskettiin, ja osa oli class 5 – koskia.  Vettä tulvi veneeseen ja välillä ei nähny yhtään mitään koska vettä oli joka paikassa, ja ei ollu ihav varmaa onko enää veneessä vai ei. Ja välillä opas huusi että “get down” ja musta tuntu ihan ku Forrest Gumpissa kun ne on armeijassa ja sodassa ja kun niille huudetaan. Aina kun tuli käsky get down, niin sillon piti hypätä sen veneen pohjalle, ja melan lapa ulos veneestä, oma käsivarsi sen melan päälle ja turvaköydestä, joka oli veneen ulkoreunassa, kiinni. Sitten vaan toivottiin ettei kukaan kuole.

 

Kaikki meni hyvi 7 ensimmäistä koskea, mitä nyt Kat putoili välillä. Sitten saavuttiin kasille, class 5.  Me tultiin kohti muutaman metrin droppia, ja nokka edellä jostain syystä suoraan veden alle, missä koko lautta flippas ympäri, veden alla! Tajusin pelkästään että okei, en ole enää veneessä. Koskessa oli siellä täällä sellasia pyörteitä, en tiiä miksi niitä sanotaan,  (whirlpool) ja huomasin että olen sellasessa pyörteessä enkä tiedä missä päin on pinta. Yritin uida ensin, mutta sitten muistin että siinä infossa sanottiin että jos joutuu pyörteeseen, niin pitää olla rentona vaan, ja se sylkee pinnalle hetken päästä. Niinpä lopetin rimpuilun ja annoin sen kieputtaa minua, kunnes alkoi pikku paniikki tulla päälle. Ilma alkoi loppua. Samassa vesi tuntui kevyemmältä ja valoisammalta. Sitten olin pinnalla ja haukoin ilmaa ihan viimeistä päivää- yhtäkkiä haukoinkin vettä, useamman litra todennäköisesti. Luokan 5 koskessa on aika hankala hengittää.. Kun vettä tulee joka puolelta, eikä tiedä yhtään millon sitä tulee taas, koska ei näe mitään muuta kuin vettä. Muutaman sata metriä alaspäin ohitin Mattin, joka kysyi olenko ok, ja minä vaan nielin lisää vettä ja ajettelin että hukun kohta sisältä päin. Monta sataa metriä alempana, jossa virtaus ei ollut enää kovaa, pystyin uimaan toisen lautan luokse ja mut nostettiin vettä kakovana veneeseen. Kun pystyin taas hengittämään, oli ensimmäinen mitä sanoin “that was amazing!”. Ja sitä se oli! Mun jälkeen veneeseen nostettiin Matt ja tultiin siihe tulokseen että taisi olla tasapeli, edes videolta ei näkyny kumpi putos ensin, koska koko lautta oli käytännössä katsoen veden alla J

 

Pikkuhiljaa muutkin kerältiin veneisiin ja sitten me siirryttiin takaisin omaan veneeseen, ja matka jatkui. Tosin koski numero 9 oli class6 ja niin paha, että lautat pääsettiin laskemaan se koski keskenään.  Ja me käveltiin, ja puhuttiin siittä mitä edellisessä koskessa tapahtu. Tiedättekö kun on siistiä jälkeenpäin puhua vaikka jostain urheilusuorituksestakin että sitten mää tein silleen ja sitten se taklas sen ja niin edelleen. No sitä me tehtiin. Sen jälkeen taiteiltiin ittemme takaisi veneisiin ja laskettiin vielä muutama koski, jonka jälkeen pysähdyttiin syömään lounasta. Lucy kysyi voisko siinä rannassa uida, kun se oli niin ihanan kaunis pikku poukama. Mein opas sano vaan että ei oikein näissä suvannoissa voi uida kun krokotiilit tykkään niissä asustella.. Me  nähtiinkin matkalla kaksi. Mieti, uitiin siellä krokotiilien kanssa vaan koskessa haha!!. No niin, lounaalta lähti porukkaa jo pois. Nimittäin tässä laskussa sai valita puolikkaan päivän tai koko päivän, ja osa siis oli valinnu puolikkaan päivän. Niinpä mei venekunta pieneni neljästä veneestä kolmeen.

 

Lounaan jälkeen oli vielä 12 koskea jäljellä. Toisen kerran mein koko lautta käänty ympäri numerossa 17. Ajauduttiin päin isoa kiveä, ja  veneen keula (vai kokka vai mikä se etuosa on?) nousi ihan pystyyn ja sitten koko vene kääntyi ympäri ja ehdin ajatella vaan että jaahas, nyt sitä mennään taas. Ja sitten mentiin.. Mutta tällä kertaa se oli vaan hauskaa, koska tässä koskessa pystyi hengittämään, ja se ainakin mulla vaikuttaa merkittävästi olotilan miellyttävyyteen. Sitten seikkailtiin siinä koskessa hetki miten päin sattuu, ja uitiin taas lähimmälle lautalle. Kaikki meni mukavasti kunnes noin kolme metriä ennen sitä venettä vetäsin vahingossa henkeen vettä todella suuren määrän, ja sitten en pystyny hengittään. Samaan aikaan saavuin veneelle ja ne alko kiskoa mua veneesen ja mina yritin sanoa että odottakaa mun täytyy ensin hengittää, mutta sen sanominen oli vaikeaa kun suusta tuli vaan vettä.  Sitten olin taas veneessä ja se siitä.  Päivän aikana meidän lautta käänty ympäri nuo kuvaamani kaksi kertaa kokonaan, ja kerran siten, että pudottiin veneestä, mutta opas käänsi sen takaisin. Sen lisäksi putosin kerran, eli yhteensä 4 kertaa. Viimeisellä kerralla oli mahtavaa kun saatiin tulla kaksi koskea “uimalla”, eli virran viemänä alas. Joten kun pudottii veneestä ja selvittiin isosta koskesta, turvakajakki tuli mun viereen (niin meidän mukana oli kaksi kaveria ketkä laski sellasilla pikkukajakeilla aina mein edelle, ja jos joku putos niin ne meni auttaan ja siinä kajakissa oli edessä ja takana sellaset kahvat mistä pysty pitään kiinni. Niin se kajakkimies kävi kysyyn että onko mulla kaikki hyvin ja minä ett todellakin, ja se sano että voit uiskennella tästä alaspäin ja minä että todellakin. Sitten nautin koskesta kilmetrin verran vedessä, kunnes mut nostettiin takas veneeseen. 

 

Sen torstaipäivän aikana tultiin jokea alas noin kolmekymmentä kilometriä. En osaa paremmin kuvailla kun mitä olen yrittäny, mutta pääpointti on se, että se oli aivan uskomattoman hienoa! Ja ne tekee sellasia 3-5 päivän reissuja kanssa, jossa leiriydytään siinä joen rannalla. Jos joskus menen sinne uudestaan (toivottavasti!) niin sitten sellaselle.

 

Haluan ohittaa nopeasti ylösnousun joelta, koska se oli todella todella uuvuttavaa, ärsyttävää, väsyttävää ja rankkaa. Kun oltiin takaisin ylhäällä, jossa oli tarjolla kylmää vettä ja kaljaa, katseltiin sitä uskomatonta maisemaa ja viimeisimpiä koskia jotka näkyi, ja oltiin että huh, melkosta settiä. Matka Vic Fallseille takaisin kesti noin 45 minuuttia, ja sen jälkeen Shoestringsiin lepäilemään. Meidän mukana päivän ajan oli myös poika, joka laski kajakilla kaikki kosket ja videoi parhaat kosket. Oli aika mahtava fiilis, kun se valmis video näytettiin sattumalta (meillä kävi hyvä tuuri) Shoestringsissä kahdeksalta. Muutkin reissussa olleet tyypit tuli sinne mein hostelliin kattoon sitä.  Ja se oli ihan SAIRAAN SIISTIÄ! Ostettiin yksi yhteinen dvd, ja nyt yritetään selvittää sitä koodia joka estää sen kopioimisen.. ehe. No, jos ei sitä voi kopioida, niin sitten kun tullaan takasin kotiin niin lähetellään sitä eri maihin. Se on pakko nähä! Äiti saattaa pyörtyä.

 

Tunsin jo siinä vaiheessa että nyt taidan tulla kipeäksi. Ilta meni  mun osalta sitten niin, että kun siellä alko sellanen mahtava rumpusetti, (6 äijää soitti ja lauloi ja kaikki ketkä halusi sai mennä niiden kaa soittaan ja ne opetti kaikkia rytmejä) niin kävin takomassa sitä djembeä sellasen kymmenen minuuttia ja sitten menin sänkyyn. Kuume tuntuu kurjalta kun on muutenkin kuuma. Yö oli kovasti katkonainen ja kaikin puolin kurja.